tiistai 27. marraskuuta 2012
Elämäni tarinat
Olen aina rakastanut tarinoita. Muistan, kuinka jo hyvin pienenä istuin kuuntelemassa Mummoni kertomuksia. Oli jännittävää kuulla hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan menetetyssä Karjalassa. Hänen tarinansa olivat onnellisia. Hän ei halunnut kertoa minulle sodasta ja menetetyksistä.
Kun opin kirjoittamaan ja piirtämään itse, viihdyin tunti tolkulla lehtiöni parissa. Syntyi kuvituksia vauhdikkaisiin tarinoihin, joissa elin täysillä mukana. Haaveilin kirjoittavani joskus oikean satukirjan.
Nyt on minun vuoroni siirtää sukuni tarinoita eteenpäin. Mummoni ja Äitini ovat poissa. Voin vain yrittää muistella, mitä he ovat kertoneet minulle. Heidän lämpönsä tuntuu kodissamme monen rakkaan esineen muodossa. Joskus ajattelen, että perittyä tavaraa on jo liikaa. Mutta kuka heittäisi muiston pois?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hyvin samanlaisia lapsuusmuitoja minulla on. Mummoni kertomuksia piikatyttönä Helsingissä olosta oli mukava kuunnella.
VastaaPoistaOnneksi parhailla tarinoilla on loistava kyky säilyä hengissä :)
PoistaKarjala oli momien lapsuuteni kertomusten aihe."Ko meil koton karjalas.." vanhat tarinat on ihania aarteita.
VastaaPoistaMummoni kertoi tarinat kauniilla karjalanmurteella :)
PoistaKertomukset värittivät minunkin lapsuuttani. Usein istuimme mummun kanssa tulen ääressä ja hän kertoi lapsuudestaan (ei haitannut yhtään vaikka kuulin samat tarinat moneen kertaan) tai luki minulle satuja. Helsingissä ystävystyin naapurissa asuvan taiteilijan kanssa, hän oli kotoisin Karjalasta. Kuuntelin usein kertomuksia hänen nuoruutensa Karjalasta, positiivisuus leimasi kaikkia hurjiakin kertomuksia. Iloisuus ja positiivisuus lienee karjalainen luonteenpiirre. Sain häneltä monta hienoa elämänohjetta, parempaa lahjaa tuskin voi antaa. Eläkööt tarinat ikuisesti.
VastaaPoistaMummoni hoiti minua alle kouluikäisenä, kun vanhempani olivat töissä. Hän oli aina positiivinen ja lämmin minua kohtaan. Istuin joka päivä hänen syliinsä kuuntelmaan kertomuksia. Hän luki minulle myös paljon satuja. Muistan vieläkin, miten hän käänteli satukirjan sivuja taitavilla sormillaan. Samat sormet rypyttivät karjalanpiirakoita nopeaan tahtiin. Mummoni ei koskaan haukkunut ketään (vaikka olisi ollut syytäkin). Hänen elämänohjeitaan kannan aina mukanani :)
PoistaLyhyessä ajassa on tapahtunut niin paljon - maailma on muuttunut meidän isoäitiemme ajoista niin paljon.
VastaaPoistaMuutos on ollut valtava.
PoistaMinunkin isoäitini, eli mummini on Karjalasta! Minäkin olen saanut kuulla monet tarinat sieltä Karjalan kunnailta.
VastaaPoistaKarjalan kunnailla naurettiin paljon ja tehtiin hyvää ruokaa. Kun Mummoni joutui 67-vuotiaana ensimmäistä kertaa sairaalahoitoon, hoitajat sanoivat hänen olevan "osaston päivänpaiste".
Poista